Rita Kolehmainen / Vieraskynä

Keskustelu mielenterveyden ongelmista on vajavaista, koska ihmiset eivät uskalla puhua haasteista elämässään leimaantumisen pelossa. Puhumattomuus kuitenkin tuhoaa ja näivettää avoimen keskustelukulttuurin, joka olisi paras lääke mielenterveyden ongelmiin.

Useiden mielenvalmennuksellisten ja elämänfilosofisten näkemysten mukaan, emme ole yhtä kuin tunteemme tai ajatuksemme. Voimme itse erilaisten keinojen avulla vaikuttaa ajatusmalleihin ja harjoittaa mieltämme. Päästä irti ikävistä tunteista sekä kohdata ja hyväksyä ne.

Tämä näkökulma tarjoaa siis mahdollisuuden muutokseen. Samalla se tuntuu kuitenkin liian yksinkertaiselta vastaukselta, kun ahdistavat tunteet ja ajatukset ovat vallalla. Omien tunteiden ja ajatusten kanssa ei ole aina helppoa toimia tasapainoisesti. Minun kohdallani tämä on vielä poikkeuksellisen vaikeaa, koska omassa mielessäni on aina lisäkseni kakkoskuski.

Kakkoskuski  neuvoo minua siinä, miten ahdistavassa tai ikävässä tilanteessa tulisi toimia, mitä minun tulisi tuntea tai miten ikävistä ajatuksista ja ahdistuksesta sekä kokonaisvaltaisesti minussa vallitsevasta pahasta olosta pääsisi eroon erilaisten ajatusmallien ja toimintatapojen avulla. Kakkoskuski ei kuitenkaan oikeasti edistä kahlitsevista ajatusmalleista eroon pääsemistä.

Kakkoskuski on äreä, manipuloiva, syyttävä, vaativa sekä ennen kaikkea kontrolloiva. Se saa tuntemaan, että en voi olla vapaa. Kakkoskuskilla on poikkeuksetta mielipide jokaiseen tilanteeseen ja se puuttuu jokaiseen yksityiskohtaan elämässäni. Se saa minut tuntemaan, että olisin ahdettuna pieneen muottiin.

Käyn jatkuvaa argumentointia pääni sisällä kakkoskuskin kanssa siitä, miten tilanteessa itse haluaisin toimia. Kakkoskuskilla on kuitenkin vasta-argumentti jokaiseen väitteeseen. Kakkoskuski osaa viedä väittelyn aina vain kohti katastrofiajattelua. Kohti pahinta mahdollista skenaariota.

Kakkoskuskin ääni kuulostaa samalta kuin omani, vaikka se en olekaan minä. Se tekee pakko-oireiden tunnistamisen ja erottelemisen omista ajatuksistani haastavaksi. Tämä saa päässäni käytävän keskustelun tuntumaan raskaalta ja ahdistavalta sekä oloni hetkittäin toivottomaksi ja voimattomaksi.

Mitä jos -ajattelu onkin kakkoskuskin iänikuinen valttikortti. Se pakottaa minut ajattelemaan ääriskenaarioita ja lähes poikkeuksetta luovuttamaan ja alistumaan kakkoskuskin toimintatavalle. Se tuntuu sortumiselta joka kerta, riippumatta siitä miten kovasti yritän toimia eri tavalla. Tämä kakkoskuski on nimeltään pakko-oireinen häiriö.

Mikä pakko-oireinen häiriö?

Pakko-oireinen häiriö on mielenterveyden häiriö, joka ilmenee pakkotoimintoina ja pakkoajatuksina. Häiriötä sairastavalla oireet voivat ilmetä vain toisella edellä mainituista tavoista eli toimintoina tai ajatuksina, tai sitten molempina. Pakkotoimintoja ja -ajatuksia ilmenee jonkun verran kaikilla ihmisillä. Meillä jokaisella on huolia ja tapoja sekä kohtaamme haasteita arkipäivässä. Pakko-oireista häiriötä sairastavalla huolet ja pelot ovat kuitenkin liioiteltuja.

Asioiden tarkastaminen ja rutiinit ovat loputtomia ja arkipäivää rajoittavia. Asioita on vaikea saada päätökseen. Käsien pesemisen jälkeen on edelleen ajatus siitä, kuinka likaiset ne vielä ovat. Jopa seitsemän kerran käsien pesun jälkeen minulla on edelleen ikävä tunne. Tästä syntyy jatkuva luuppi ja pakkotoimintojen ja -ajatusten lopettamisen mahdottomuus. Se erottaa terveet tavat ja paheet pakko-oireisesta häiriöstä.

Usein löydän itseni tilanteesta, jossa en tiedä mitä voin enää tehdä, jotta se olisi pakko-oireisen toiminnan kannalta riittävää, jotta toiminta kuittaisi ahdistuksen. Ovatko katastrofiajatteluni ja pelkoni sittenkin realistisia ja aiheellisia, vai ovatko ne kuitenkin vain pakko-oireiden sanelemia?

Tarvitseeko minun pestä käteni vielä kahdeksannen kerran, vai ovatko ne jo riittävän puhtaat? Tulivatko vaatteeni julkisessa kulkuneuvossa peruuttamattoman likaisiksi ja täytyykö ne nyt heittää roskiin? Vai voisiko ne saada vaikka neljällä pesukerralla taas puhtaiksi? Voiko tien toisella puolella kävelevästä henkilöstä tarttua minuun saasteita, tauteja tai jotain muuta ahdistavaa ja sietämätöntä? Tai kun mietin tarkkaan, niin mitä jos se toinen henkilö ei ollutkaan tien toisella puolella vaan käveli aivan vierestäni. Silloinhan minuun ainakin täytyi tarttua jotakin.

Minä tiedän, että ajatukseni, ahdistukseni ja pelkojeni aiheet ovat mahdottomia, eivätkä usein todellisuudessa todellisia, mutta silti niistä on mahdoton päästä eroon. Erilaisten pakkoajatusten ja -toimintojen avulla, voin hetkellisesti unohtaa ahdistuksen. Yrittää elää vapaasti.

Se, että tietää ajatuksien ja pelkojen olevan epätodennäköisiä, ei kuitenkaan auta pakko-oireista häiriötä sairastavaa ihmistä. Ahdistavista ja ikävistä ajatuksista ei pääse eroon vakuuttelemalla itselleen, etteivät ne ole totta. Pahaa oloa ei voi kieltää tai sivuuttaa.

Väsytystaistelua

Pitkä taistelu pakko-oireisen häiriön kanssa on syönyt luottoa omiin ajatuksiini lähes olemattomiin. Pelkään, että tämä kakkoskuski on oikeassa ja omat ajatukseni ovat väärässä. Se on tuonut mukanaan riittämättömyyden, huonommuuden ja typeryyden tunteita. Jos järki sisälläni sanoo, että minun ei tarvitse siivota, pestä, peseytyä, toistaa tai putsata, kyseenalaistan sen miettimättä. Samalla kun kyseenalaistan itseni, tunnen itseni epäonnistuneeksi ja vialliseksi.

Tapahtumien ja tilanteiden välttely, tarkat ja rajoittavat tavat ja rutiinit, jotka minulle ovat normaalia elämää ja minusta riippumatonta toimintaa, hävettävät minua. Häpeää on myös kasvattanut osakseni saamani arvostelu ja kommentit toimintani typeryydestä ja turhuudesta. Mitä oikein haen toiminnallani? Nämä negatiiviset asenteet saavat mielenterveyden häiriön kanssa kamppailevat peittelemään ongelmiaan entistä kovemmin. Kamppailemaan taistelua ahdistavien ajatusten kanssa yksin. Jottei tarvitsisi hävetä tai tuntea muita negatiivisia sosiaalisia tunteita.

Minulla on paljon pakkoajatuksia, joita häpeän. Joista en pysty puhumaan, koska pelkään ihmisten reaktioita eli torjuntaa, kylmyyttä, ymmärtämättömyyttä ja arvostelua. Tuen saaminen on siis vaikeaa. Sääliä harvoin kukaan tavoittelee.

Usein tuntuu, että minua ei ymmärretä. Pakko-oireisesta häiriöstä ei tiedetä tarpeeksi.  Ajatuksia tai tunteita, joiden kanssa kamppailen ei oteta tosissaan. Niitä pidetään naurettavina.

Keskustelua mielenterveydestä tarvitaan

Mielenterveyden häiriöihin liittyy laaja kirjo tunteita ja ajatuksia, riippumatta siitä sairastaako itse mielenterveyden häiriötä. Hyvin monella tuntuu olla aiheesta jokin mielipide.

Mielenterveydestä ja mielenterveyden häiriöistä avoimesti puhuminen ja omien kokemusten jakaminen on muutaman viime vuoden aikana yleistynyt. Omasta ahdistuksesta ja negatiivisista ajatuksista on nykyään helpompi puhua. Monet mielenterveyden häiriöiden kanssa elävät, niin sosiaalisessa mediassa vaikuttavat ihmiset kuin muualtakin äänensä kuuluviin saaneet henkilöt ovat jakaneet sensuroimatta tarinaansa ja elämäänsä mielenterveyden häiriöiden kanssa.

Vaikka mielenterveyden häiriöt tuodaan esille ja niistä puhutaan avoimemmin, liittyy aiheeseen vielä paljon keskusteltavaa. Puhujan läsnä on helposti häpeää, pelkoa ja ahdistavia aiheita, jotka on vaikea tuoda esille. Asioista pitää kuitenkin puhua pintaa syvemmältä, jotta todellinen ymmärrys mielenterveydestä lisääntyy.

Kuolemasta ja itsetuhoisuudesta sekä ahdistavista ja pelottavista ajatuksista, jotka tuntuvat itsestäkin epämukavilta on vaikea kertoa, ilman että pelkää toiselle tulevan tukala tunne. Rohkeutta kohdata vaikeita asioita ja omia tunteita vaaditaan siis myös tiedon vastaanottajalta. Mielenterveyden kanssa taistelevia ei saa pyytää silottelemaan kokemuksiaan.

Avoin keskustelukulttuuri on elinehto sille, että kynnys hakea apua mielenterveyden ongelmiin laskee. Jokainen tarvitsee mahdollisuuden tulla kuulluksi, mitään pelkäämättä.

Mielenterveyden ongelmat voivat olla todella vaikeita ja haastavia. Jokainen voi miettiä itse tahollaan, miten itse helpottaa mielenterveyden häiriöistä puhumista ja auttaa niitä, joilla ei ole ketään, joka kuuntelee. Oikeus mielenterveyteen on ihmisoikeus.

Rita Kolehmainen on Life Coach opintojaan aloitteleva helsinkiläinen, joka on kiinnostunut mielenterveydestä ja sen ympärillä käytävästä keskustelukulttuurista.

Artikkelin pääkuva: Maycon Marmo/Pexels. Kuvaa muokattu.