Ville Kurtti

Pride-liike sai alkunsa 1969 Stonewallin mellakasta, jossa poliisin väkivaltaan ja ahdisteluun kyllästyneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat laittoivat voimallisesti vastaan virkavallalle. Seuraavana vuonna alkunsa saanut Pride-kulkue on aina ollut luonteeltaan poliittinen, mutta sen olemus on muuttunut. Millainen on poliittisen Priden menneisyys ja tarve tulevaisuudessa?

Kesäkuu on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kuukausi, jonka aikana järjestetään paljon erilaisia tapahtumia, ja jotka kruunaa Pride-kulkue ja sen jälkeinen puistojuhla. Pride-kulkueita ja tuskin monia muitakaan tapahtumia ei tulla näkemään tässä kuussa, mutta Pride-kuukausi on silti tärkeä.

Kyse ei olekaan pelkästään juhlimisesta vaan tapahtumilla on myös tärkeä poliittinen viesti. Meillä täällä Suomessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiat ovat monin tavoin paljon paremmin kuin suuressa osassa maailmaa ja juhlimiseenkin on syytä, mutta paljon on vielä tehtävää meillä ja maailmalla.

Pride ei myöskään alkanut pelkkänä katujuhlintana ja karnevaalina. Kyseessä on ollut, ja on vieläkin, poliittinen mielenosoitus ja kannanotto vähemmistöjen oikeuksien puolesta syrjintää ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Stonewall Inn?

Pride-liikkeen katsotaan yleensä saaneen alkunsa vuonna 1969 New Yorkin Stonewall mellakasta (riot). Stonewall Inn oli New Yorkissa sijaitseva seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosima baari, johon poliisi teki ratsian 28.6.1969. Poliisiratsiat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosimiin tiloihin olivat tuolloin melko yleisiä, mutta tämä kerta oli poikkeuksellinen.

Baarin asiakkaiden ollessa kyllästyneitä poliisien jatkuvaan ahdisteluun ja väkivaltaan, he nousivat avoimeen vastarintaan poliiseja vastaan. Mellakan (riot) keskiössä olivat rodullistetut transnaiset, kuten Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera, joista on erityisesti viime vuosina syntynyt tärkeitä roolihahmoja aktivistien silmissä, heidän merkityksensä ollessa pitkään unohduksissa ainakin suurelta yleisöltä.

Stonewall Innin välikohtaus ei ollut ensimmäinen laatuaan, mutta se sai erityisen laajasti huomiota mediassa ja mellakat jatkuivat useita päiviä. Se aloitti aivan uudenlaisen entistä avoimemman ja äänekkäämmän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen poliittisen liikehdinnän, joka ei enää vaatinut vain valtaväestön hiljaista hyväksyntää ja assimilointia vallitsevaan yhteiskuntaa, kuten sitä edeltänyt ”homofiili”-liike, vaan radikaalia muutosta lakiin ja yhteiskuntaan sekä oikeutta olla avoimesti ja julkisesti oma itsensä.

Seuraavana vuonna tapahtuman vuosipäivänä järjestettiin suuri mielenosoitus, jota nykyään pidetään ensimmäisenä Pride-tapahtumana. Sen luoma perinne levisi kaupungista ja maasta toiseen.

Suomessa Vapautuspäivän nimellä järjestettiin 1974 perustetun SETAn vuosipäivinä mielenosoituskokouksia muun muassa eduskuntatalon edustalla. Ensimmäinen kulkuemielenosoitus järjestettiin 1981 ja Vapautuspäivät laajenivat monipäiväiseksi tapahtumaksi, jonka kruunasi nykyiseen tapaan lauantain kulkue ja puistojuhla.

Pride-kulkueet ja puistojuhlat myös levisivät moniin muihin suomalaisiin kaupunkeihin, mutta toisin kuin suurimmassa osassa maailmaa vain osa suomalaisista kulkueista pidetään varsinaisena Pride-kuukautena.

Poliittisia kulkueita

Varhaiset Pride-kulkueet olivat hyvinkin poliittisia ja erityisesti HIV/AIDS-epidemia, joka kosketti erityisesti homomiehiä ja jäi juurikin tämän takia poliitikkojen keskuudessa hyvin vähälle huomiolle, näkyi Pride-kulkueissa 1980-luvulla.

Kulkueissa HIV/AIDS-epidemia näkyi paikoin muun muassa mustina arkkuina, joita kannettiin kuolleiden yhteisön jäsenten muistoksi. Samalla kulkueissa otettiin vahvasti kantaa julkisen vallan vähäisiin toimiin kriisin ratkaisemiseksi. 

Nykyään esimerkiksi Helsinki Pridessä-kulkueeseen on kuulunut mustiin pukeutunut blokki, joka marssii “niiden puolesta, jotka eivät voi”, minkä tarkoituksena on muun muassa kunnioittaa seksuaalisuutensa tai sukupuoli-identiteettinsä takia murhattujen muistoa sekä kiinnittää huomiota vähemmistöjen kokemaan väkivaltaan.

Seksuaalivähemmistö-liike ja vasemmistolaisuus

LGBT-aktivisteilla ja liikkeillä oli ja on yhä myös paljon yhteyksiä työväenliikkeeseen ja vasemmistoon. Stonewallin jälkeiset uudenlaiset liikkeet olivat useat selvästi vasemmistolaisia. Esimerkiksi Gay liberation front -liike solmi liittolaisuuksia erilaisten vasemmistolaisten, sosialististen feminististen ja muiden vähemmistöliikkeiden kuten mustien oikeuksia ajaneen Black Pantherin kanssa.

Yhdistyneissä kuningaskunnissa puolestaan LGBT-liikkeelle muodostui vahva linkki työväenliikkeeseen 1980-luvulla, kun vähemmistöjen piirissä syntyi lakkoilevia kivihiilikaivostyöläisiä tukeva Lesbians and gays support the miners -liike (LGSM). Tuolloin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä ja työväenliikkeellä oli yhteiset viholliset väkivaltaisissa poliiseissa sekä Margaret Thatcherista sekä hänen neoliberaalissa ja konservatiivisessa hallituksessaan.

GLSM:n antaman tuen seurauksena kaivostyöläisten ammattiliitot osallistuivat sankoin joukoin vuoden 1985 Lontoon Pride-kulkueeseen. Kaivostyöläisten liittojen äänillä oli myös keskeinen vaikutus Labour puolueen politiikan muutoksessa LGBT-positiivisemmaksi. LGSM:n tarinasta kertoo vuonna 2014 ilmestynyt Pride-elokuva, joka kuitenkin jättää kertomatta liikkeen sosialistisista ja kommunistisista poliittisista taustoista.

Heikommassa asemassa olevien sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien välinen yhteistyö ja solidaarisuus on siis pitkään ollut tärkeä osa Pride-liikettä ja kaikkien ryhmien yhdenvertaisuus sen tavoitteena. Viime aikoina tähän ollaan haluttu kiinnittää erityistä huomiota muun muassa lisäämällä perinteiseen sateenkaarilippuun musta ja ruskea raita edustamaan LGBTQIA+-yhteisön rodullistettuja jäseniä, jotka kokevat rasismia ja syrjintää myös yhteisön sisällä.

Mikä on Priden merkitys nykyään? 

Pride-kulkueet ovat muuttuneet läntisessä maailmassa yhä enemmän juhlimiseksi ja kaupallistuneet yritysten osallistuessa ja sponsoroidessa kulkueita, mutta ne eivät ole menettäneet poliittisuuttaan täysin. Kulkueille on yhä poliittinen viesti ja kulkueissa on mukana monia poliittisia blokkeja eduskuntapuolueista ja ihmisoikeusjärjestöistä aina anarkisteihin. 

Myös Prideen osallistuminen itsessään on poliittinen viesti yhdenvertaisuuden puolesta, mistä hyvä esimerkki on Antti Rinteen osallistuminen Helsinki Pride -kulkueeseen ensimmäisenä istuvana pääministerinä. Tämä viesti ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen ja pääministerin osallistuminen kulkueeseen herätti konservatiivisia soraääniä.

Suomessa ja maailmalla erityisesti seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet merkittävästi ja muun muassa tasa-arvoiset avioliittolait yleistyvät maailmalla. Myös ihmisten asenteet ovat muuttuneet entistä positiivisemmaksi vähemmistöjä kohtaan. Työsarkaa kuitenkin riittää, sillä erityisesti transihmisten oikeuksissa ja ihmisten asenteissa sukupuolivähemmistöjä kohtaan on vielä paljon tehtävää.

Lisäksi Puolan ja Unkarin tapahtumat ovat huolestuttavia. Maissa on muun muassa viety transihmisten oikeuksia ja julistettu “LGBT-free”-alueita. Tämänkaltainen toiminta todistaakin, että poliittiselle, kantaaottavalle ja näkyvälle Pride-liikkelle on yhä tarvetta myös Euroopassa. Varsinkin kun muut eurooppalaiset äärioikeistolaiset liikkeet käyttävät Unkaria ja Puolaa esimerkkeinä suunnasta, joihin he haluaisivat viedä Eurooppaa. 

Tämän lisäksi maailmassa on yhä useita maita, joissa homoseksuaaliset suhteet ovat laittomia ja rangaistuksena tästä on pahimmillaan teloitus. Tarvetta poliittista Pridelle ja LGBTIA+ aktivismille on siis paljon.

Ville Kurtti on turkulaistunut opiskelija-aktiivi, vallankumouksellinen sosialidemokraatti ja idealistinen realisti, jota vaivaa jatkuva ideologinen identiteettikriisi.

Artikkelin pääkuva: Dev Chatterjee / Shutterstock.com.