Leevi Karisalmi / Pakina

75 vuotta sitten loppui yksi katastrofaalinen ajanjakso, kun sulassa sovussa taistelleet kapitalistit ja kommunistit kukistivat natsi-Saksan, jossa itävaltalainen taitelijakorpraali oli noussut valtaan demokratiaa hyväksikäyttämällä. Demokratian hyväksikäyttäjiä on historia täynnä. Useat demokratiasta haaveilleet ovatkin valtaan päästyään kokeneet suuren valaistumisen – valtahan on kivaa, jos se on itsellä eikä muilla.

Koronakriisi on asettanut demokratian – läntisen maailman pyhimmän arvon – uuteen asemaan. Se ei ole enää kiistaton yksinvaltias, kun suuremmaksi huoleksi on tullut ihmishenkien menetys. Valtioiden asettamat rajoitukset ovat rajoittaneet kansalaisten demokraattisia vapauksia, mutta hyvin vaimeina ovat kaikuneet Uudenmaan Kansallisen Vapausrintaman laulut.

Toisin on ison rapakon toisella puolen Amerikan Yhdysvalloissa. Siellä koronarajoituksista ei – valtion johto mukaan lukien – ole juuri piitattu. Onpa kunnon mielenosoituksiakin niitä vastaan järjestetty. Toukokuun alussa aseistautuneet mielenosoittajat jopa tunkeutuivat parlamenttirakennukseen Michiganissa. Jossain toisessa valtiossa tätä voisi kutsua vallankaappausyritykseksi, sen sijaan amerikkalaisella mittapuulla tämä lienee normaali tapa ilmaista ketutusta.

Olen päätynyt esittämään valtioiden nimiin liittyvän teorian, joka helpottaa demokratian halveksumisen havaitsemista. Mitä enemmän demokratiaa tai kansanvaltaa valtion nimessä esiintyy, sitä vähemmän sitä oikeasti on. Kiinan kansantasavalta ja Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea) ovat erinomaisia esimerkkejä tästä.  Kiinalaiset eivät sentään ole niin suuria demokratian ystäviä, että korostaisivat olevansa demokraattisia, mutta kansalla siellä on valta ainakin nimen mukaan. Sen sijaan heidän pohjoiskorealaiset pikkuveljensä ovat oikea kansalle kuuluvan demokratian tyyssija.

Suomi on demokratian suhteenkin tuudittautunut siihen, että pärjäämme hyvin. Silti täysin ilman kyseenalaisia keinoja ei aina täälläkään ole selvitty. Kekkosen suomettunut Suomi oli länsimaisesta näkökulmasta todellinen kauhistus. Muutama vuosi sitten Yleisradio alistui pääministerin edessä kuin rapsutuksia odottava sylipuudeli – siitä oli vahtivan Rottweilerin rooli kaukana.

Suomalaisilla on läpi historian esiintynyt aika ajoin kaipuuta vahvan johtajan syliin. Tämä nousi esiin jälleen kerran viime talvena, kun neljännes kansalaisista kertoi olevansa valmis jatkamaan Sauli Niinistön presidenttiyttä poikkeuslailla. Niinistö tolkun ihmisenä tajusi kieltäytyä, mutta saa nähdä alkaako lopulta valta houkuttamaan juuri silloin kun siitä pitäisi luopua. Näin on monille käynyt.

Nykyisessä tilanteessa voidaan tuskin puhua suurista demokratian väärinkäytöksistä, muissa kuin sellaisissa maissa, joissa ne ovat arkipäivää. Valitettavasti osa näistä maista kuuluu demokraattisia periaatteita vaalivaan eurooppalaiseen yhteisöön. Liekö kohtalon ironiaa, että Unkarissa vallassa oleva puolue-joka-jääköön-nimeämättä kuuluu Euroopan Kansanpuolueeseen (EPP). Suomesta samaan porukkaan kuuluu historiallisesti vahvin monarkistipuolue (kok.). Millaistakohan kansaa ja näkemystä kansanvallasta tämä ’’kansanpuolue’’ edustaa?

Lopuksi vastaan vielä ennakoivasti kritiikkiin, jota tarkkasilmäisimmät lukijat varmasti esittäisivät: Miten on Venäjän demokratian laita? Kysymykseen on kaksi vastausvaihtoehtoa, joko Venäjän demokratiassa ei ole mitään arvosteltavaa tai sitten haluan jatkossakin juoda aamukahvini ilman poloniumia tai muita itänaapurin arvoituksellisia mausteita.

Leevi Karisalmi on historiaa ja yhteiskuntaa useista näkökulmista tutkaileva optimisti, jonka mielestä maailmanmenoa ei pidä ottaa liian vakavasti.

Artikkelin pääkuva: Fanni Karisalmi. Kuvaa muokattu.