Miro Kapanen

Korona on hallinnut julkista keskustelua koko vuoden. Samanaikaisesti uutisissa ovat vilahtaneet aiheet kuten luonnon monimuotoisuuden väheneminen, ilmastonmuutos ja kasvavat tuloerot. Näitä aiheita yhdistää ainakin kaksi asiaa: ne ovat suhteellisen hitaasti eteneviä ilmiöitä, sekä kuuluvat kestävän kehityksen käsitteistön alle. Aihetta syvällisemmin tarkastelemalla huomaa, että aiheet liittyvät oikeastaan koko teollistumisen jälkeiseen elämäntapaamme, toisin sanoen kuluttamiseen.

Mikä kestävä kehitys?

Kestävän kehityksen määritelmänä käytetään usein kehitystä, joka tyydyttää nykyisen sukupolven tarpeet viemättä pois tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta samaan. Useimmin käytetty jako kestävässä kehityksessä on jako ekologiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Kyseinen jako on tosiasiallisesti hieman keinotekoinen, sillä asiat ovat useimmiten yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi on epätodennäköistä, että taloudellisesti kestämättömässä tilanteessa sosiaalinen kestävyys olisi kohdillaan. Kestävän kehityksen tavoitteet on listattu kansainvälisiksi Agenda 2030 -tavoitteiksi, joita on yhteensä 17 kappaletta. Tavoitteet noudattavat mainittua klassista kolmijakoa.

Tavoitteista kaksi, numero 12 (vastuullista kuluttamista) ja numero 15 (maanpäällinen elämä) liittyvät olennaisesti toisiinsa. Joku saattaisi jo tässä kohtaa huomauttaa, että onko olemassa vastuullista kuluttamista. Siihen voisi vastata, että harvemmin nykyisenkaltaisessa talousmallissa, joka pohjautuu resurssitalouteen. Resurssitaloudella tarkoitetaan taloutta, jossa tuotantoa hoidetaan käyttämällä jatkuvasti uusia luonnonvaroja tuotannossa. Vaihtoehto resurssitaloudelle on kiertotalous, jossa aiemmin hyödynnetyt luonnonvarat kiertävät taloudessa. 

Tuoreen raportin mukaan luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on kiihtymässä ja uhkaa myös ennen pitkää ihmisten hyvinvointia. Suurimpana syynä tähän voidaan nähdä resurssitalous ja kuluttaminen. Onhan meillä tietenkin kierrätysjärjestelmät, mutta niiden ongelmana on se, että ne pohjautuvat suuremmalti osin jätteen energian hyödyntämiseen. Kyseisessä kierrätysprosessissa alkuperäinen tuote jää oikeastaan hyödyntämättä muilta osin kuin energia-arvoltaan. Kiertotalouden periaatteita noudattaen tuotteen ei oikeastaan pitäisi päätyä jätteeksi, vaan sen osia voitaisiin hyödyntää uudelleen ja uudelleen. Toki sillä on myös merkitystä, miten tuotteet suunnitellaan alun alkujaan kestämään. Mikäli lähtökohtaisesti esimerkiksi elektronisen laitteen kesto tulee olemaan kaksi vuotta, on turha edes puhua kestävyydestä samassa lauseessa.

Ei tehdä asiaa tikusta vaan muovista

Mistä nykyisenkaltainen kuluttaminen johtuu? Vastauksia voi löytää monia, mutta kaksi vaihtoehtoa tuntuisi selittävän ilmiön parhaiten, ja ensimmäinen niistä on energia. Fossiiliset polttoaineet ovat olleet suhteellisen helposti ja halvasti hyödynnettäviä energialähteitä, jotka ovat toimineet teollisen ajan moottorina (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti). Tärkeä, mutta harvemmin pohdittu asia fossiiliseen energiaan liittyen on muovi. Muovia tuotetaan öljystä ja sen määrä maailmassa on lisääntynyt samaa tahtia öljyn kanssa. Muovin suurin ongelma on sen hajoamisreaktion hitaus, joka käytännössä kestää ikuisesti. Tämä mahdollistaa muovin kasautumisen ympäristöön ja kohta saatammekin olla tilanteessa, jossa vesistöissä on enemmän muovia kuin eläimiä.

Muovi kuuluu olennaisesti modernin ajan kulutusjuhliin, joissa vastuuta halutaan usein aiheellisestikin vierittää tuottajan suuntaan. On kuitenkin kaksi suuntaa, joihin katsominen voisi muuttaa asioita enemmän: kierrättäminen ja peili. Nykyään muovia kerätään kierrätykseen enenemissä määrin, mutta harva taitaa tietää mihin se lopulta päätyy. Vastaus on useimmiten: toiseen maahan. Eilisen muovinen joululahja on huomisen jäte jossain muualla, silmien ulottumattomissa. Muovijätteen vieminen toisiin maihin, useimmiten kehitysmaihin, joissa on löysemmät ympäristö ja työstandardit, on todellista kilpajuoksua pohjalle, jota useimmat meistä eivät edes huomaa. 

Suomessa tilanne on kansainvälisesti vertailtuna hyvä, sillä halua muovin kierrättämiseen on enemmän kuin kotimainen muovinkierrätyskapasiteetti pystyy käsittelemään. Toistaiseksi ratkaisuna ongelmaan on toiminut ylimääräisen muovin vienti Saksaan ja Ruotsiin. 

Vuonna 2018 muovin kansainvälinen vienti oli arvoltaan 79 miljardia Yhdysvaltain dollaria, mikä on arvoltaan suurempi kuin Suomen valtion vuotuinen budjetti. Kyseessä on siis merkittävä kauppatuote. Aikoinaan Kiina otti vastaan suurimman osan maailman muovista, mutta 2018 maassa astui voimaan muovin maahantuontikielto, mikä aiheutti suurta hämmennystä muovin kansainvälisillä markkinoilla.

Ratkaisuna maat yrittivät viedä muovia toisiin kehittyviin maihin, missä muovi usein päätyy mereen, koska heillä ei ole riittävää infrastruktuuria muovin käsittelyyn. Useimmat näistäkin maista ovat estäneet muovin tuomisen maahansa, jolloin muovin alkuperäiset omistajat ovat pakotettuja miettimään, olisiko muovia mahdollista käsitellä (kierrättää) kotimaassa. Näin alkuperäinen ongelma muovin kierrätyksestä palaakin juurilleen, sinne mistä se sai alkunsa.            

Kuluttaminen henkisen tyhjyyden täyttäjänä

Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter puhui jo 1970-luvun lopussa siitä, että kuluttamisesta on tullut ihmisten suurin arvo. Neljä vuosikymmentä myöhemmin kyseinen puhe on ajankohtaisempi kuin koskaan, kun globaalin keskiluokan määrä kasvaa kehittyvissä maissa ja kuluttaminen myös. Mistä taipumus kuluttamiseen sitten johtuu?

Tähän tarjoaa osuvan selityksen kuuluisa psykoanalyytikko ja yhteiskuntakriitikko Erich Fromm (1960). Hänen mukaansa ihmisen vieraantuneisuus luonnosta ja toisista ihmisistä aiheuttaa henkistä tyhjyyttä ja olemassaolon kriisejä. Ihmisen elämästä on tullut asioiden omistamista asioiden tekemisen sijaan. Kasvava informaatiotulva ja yhteiskunnallinen häly entisestään alleviivaavat tätä henkistä tyhjyyttä. Paras esimerkki tästä on Yhdysvaltain presidentinvaalit, joissa sosiaalisen median julkisuus ja moraaliposeeraminen tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin yhteiskunnallisista ongelmista keskusteleminen. 

Mahdollisuus muutokseen on lähempänä kuin uskoisitkaan

Antamani kuva maailman tilasta on jokseenkin lohduton, mutta toivo herää muutoksen mahdollisuudesta. Euroopan Unionin koronasta toipumiseen perustettu elpymisrahasto painottaa vahvasti ”Green Dealiin”, mikä tarkoittaa, että taloutta tulisi elvyttää ympäristön hyvinvointia kunnioittaen. Kiertotalouden edistäminen on eräs painopistealueista.

Rahastosta on saatavilla huomattavia rahasummia, joten toivottavaa olisi, että rahoja käytettäisiin kunnianhimoisesti uuden luomiseen. Suomesta löytyy runsaasti osaamista biotalouden ja puhtaan teknologian saralla, nyt ne on vain saatava kehitettyä uusiksi vientituotteiksi. Toivoa herättää esimerkiksi hiljattain julkaistu tutkimus, jossa sellutehtaiden savujen hiilidioksidipäästöistä voitaisiin kehittää synteettistä polttoainetta. Myös ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun saatiin voimaa, kun Kiina ilmoitti pyrkivänsä hiilineutraaliksi vuoteen 2060 mennessä. 

Tekniikan kehitys ja poliittiset päätökset antavat uskoa siihen, että suuntaa voidaan kääntää. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin yksilöiden valinnoista, mistä suurin muutos voi syntyä. Loppuun on sopiva lainata Amerikan alkuperäiskansan Creen sanontaa: ”Vasta sitten kun viimeinen puu on hakattu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten te huomaatte, ettei rahaa voi syödä”. 

Miro Kapanen on kestävästä kehityksestä ja kiertotaloudesta gradua suunnitteleva maailmanpolitiikan opiskelija.

Artikkelin pääkuva: Canva. Kuvaa muokattu.