Samu Kuoppa / Vieraskynä
Mikä ihmisestä tekee rasistin? Miksi toinen on uhkaava? Samu Kuoppa lähtee tutkimusmatkalle rasistisen ajattelun alkujuurille ja pohtii, miksi nyky-yhteiskunnassa on valitettavan helppoa omaksua muukalaisvihamielisiä ajatuksia.
Suomi on Euroopan unionin rasistisin maa. EU:n teettämä tutkimus, joka julkistettiin viime vuonna, puhuu omaa omaa karua kieltään yhteiskunnastamme. Suomi erottuu siinä selkeästi muista Euroopan valtioista. Peräti 63 prosenttia kyselyyn vastanneista maahanmuuttajista vastasi kokeneensa ihonväriinsä liittyvää häirintää, uhkailua tai loukkauksia viimeisen viiden vuoden aikana. Koko EU:n alueella vastaavia kokemuksia oli joka kolmannella vastaajalla. Saman kyselyn mukaan rasistista väkivaltaa on kokenut vastaajista Euroopan tasolla noin viisi prosenttia – Suomessa luku oli yksittäisistä maista korkein tässäkin, 14 prosenttia vastaajista on joutunut rasistisen väkivallan uhriksi.
Toki Suomi näyttäytyy tilastoissa myös positiivisessa mielessä, sillä maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunne uutta asuinmaata kohtaan on Suomessa EU:n korkein. Kuitenkin edelliset, rasismin tilasta ja määrästä kertovat tilastot osoittavat merkittävän ongelman.
Rasisti siis tuntee itsensä uhatuksi?[1]
Nyt pohditaankin sitä, miksi tähän pisteeseen on tultu. Miksi potentiaalinen ystävä stigmatisoidaan lähtökohtaisesti uhkaavaksi viholliseksi?
Harhaileva, turvapaikkaa etsivä ja kuolemaa pakeneva ihmisjoukko on anomalinen aalto, joka iskee ”meihin”. ”Meihin, jotka olemme kantokykymme äärirajoilla emmekä voi ottaa kaikkia vastaan.” Kun taas ”he ovat uhka nuorisolle, instituutioille, työttömille ja koko yhteiskunnalle, koska he ovat niin erilaisia.” ”Me” – ”he”. Nämä vähämerkityksellisiksi ajatellut pronominit sijoittavat ihmiset erilaisiin asemiin ja muodostavat rajan, jota ei käy ylittäminen.
Jako ”meihin” ja ”ei-meihin” ei ole luonnollista eikä spontaania. Se on vakiintuneiden mallien seuraamista ja universaalin empatiakyvyttömyyden seurausta. Myötätunto laitetaan hyllylle. Yksilön viha kanavoituu kollektiiviseen raivoon, kun yksilö on vihdoinkin vapaa vihaamaan.[2] On surullinen kohtalo olla vapaa vihaamaan. Se on merkki poliittisesta voimattomuudesta, eksistentiaalisesta turhautumisesta, identiteettifanatismista. Yhtäällä ”me”, toisaalla ”ei-me”, vastenmieliset ja halveksuttavat, syylliset ”meidän” pahoinvointiimme. Ei väliä miten, ei väliä miksi. Syyllisiä.
Mistä tämä ajattelu lähtee liikkeelle? Ranskalaisen filosofin Jacques Derridan mukaan ihmiskunta rakentaa käsityksensä maailmasta erojen kautta. Joku asia selkenee sen avulla, että se on eri asia kuin toinen (”kissa on eri asia kuin koira”).[3] Erot auttavat ymmärtämään käsitteitä, mutta se, että ihmiskunta on rakentanut arbitraarisia (ja tieteellisesti olemattomia) eroja myös omiensa sisälle, on ongelmallista ja väärin. Me-muut, valkoinen-värillinen. Näitä eroja rasistinen ideologia käyttää hyväkseen. Rasistisessa ajattelussa on runsaasti myyttisiä piirteitä, lähtien ”rodun” ajatuksesta ja oman kansanryhmän ylivertaisuudesta, jotka oikeuttavat ryhmien välisen epätasa-arvoisuuden.
Vaikka eurooppalaiset 1700- ja 1800-lukujen tutkijat pyrkivät hiljentämään omantuntonsa ääntä esittämällä absurdeja väitteitä ihmisten geneettisistä eroavaisuuksista, mystistä parempaa ihmisrotua ei ole olemassa. Suurten ihmisryhmien välillä olevat näennäiset erot selittyvät kulttuurisilla ja yhteiskunnallisilla tekijöillä – ympäristöllä geenien sijaan. Ajatus ihmisten biologisista ryhmistä tai yksittäisestä ryhmästä geneettisesti homogeenisenä populaationa on imperialismin oikeutukseen pohjautuva myytti.
Toinen ranskalainen filosofi Roland Barthes puolestaan esittää myytin olevan mikä tahansa kulttuurissa vallitseva kertomus, jonka kautta selitetään yhteisön maailmaa ja legitimoidaan yhteisöllisiä käytäntöjä ja joka näin toimii velvoittavana mallina ihmisten toiminnalle. Barthesin mukaan myytti näyttää ”luonnollisena” jonkin sellaisen ajattelu- tai toimintatavan, joka tosiasiallisesti on kulttuurisesti määräytynyt ja palvelee jonkin vallassa olevan ryhmän intressejä. [4]
Astuen bartheslaisille askelmille voisi sanoa, että myyttejä on käytetty ideologisesti hyväksi läpi Euroopan historiallisen kaaren aina antiikista saakka. Ristiretket, orjakauppa, holokausti ja maahanmuuttokriisi. Vuosisatainen kolonialistinen riisto. Kaikki ovat seurausta yhdestä myytistä, eurooppalaisten oletetusta ylivertaisuudesta: erosta ”meidän” ja ”ei-meidän” välillä.
Eurooppalaiset ovat läpi vuosisatojen pystyttäneet poissulkemisen käytäntöä noudattaen symbolisen rajan ”toisen” ja ”meidän” välille. Kulttuurintutkija ja identiteettien grand old man Stuart Hall puhuu tästä ”kahtiajakamisen strategiana”. Luokitellessamme ihmisiä stereotyyppisesti (sivistynyt-villi, kristitty-joku muu, suomalainen-vieras) erotamme normaalin ja hyväksyttävän epänormaalista ja epämiellyttävästä. Jako auttaa ”normaaleja” ihmisiä liittoutumaan yhdeksi kuvitelluksi, kollektiiviseksi yhteisöksi. Mitä tahansa, mikä on poissa paikaltaan, pidetään saastuneena, vaarallisena. Kielteiset tuntemukset kerääntyvät kaiken sellaisen ympärille. [5]
Derridan mukaan tässä vastakkainasettelussa binääristen oppositioiden välillä on rauhanomaisen rinnakkaiselon sijaan kyse väkivaltaisesta hierarkiasta – toinen kahdesta vastakohdasta hallitsee aina toista. Oman ryhmän luonnollisuudessa on kyse gramscilaisesta hegemonisesta representaatiosta, joka tuottaa valtaa suhteessa toiseen ja muotoilee näin uutta diskurssia ja tietoa, jonka myötä toinen alistetaan entistä vahvemmin. [6]
Yksinkertaistettuna siis näin: Länsimaalainen henkilö ja hänen asemansa maailman kulttuurisena ja taloudellisena johtajana antaa hänelle mahdollisuuden kertoa, kuinka muut ovat häntä huonompia. Ja koska hän on johtavassa asemassa, hän voi toistella tätä lausetta niin kauan, että siitä tulee yhteisön sisällä tapa, jota pidetään hyväksyttävänä.
Voiko rasisti parantua”[7]
Siirryttäessä takaisin nykyhetkeen voidaankin sanoa, että jokainen ihminen tarkastelee maailmaa omaksumastaan diskurssista käsin, ns. omista ”neutraalin” käsityksistään lähtien. Näitä käsityksiä määrittelee yhteiskunnan sen hetkinen valtadiskurssi, joka viimeisen parin vuosisadan ajan on ollut kansallisvaltioita suosiva. Täten kansallisvaltion identiteetin suojelu on noussut keskeiseen rooliin politiikassa. Tämä tietysti johtaa siihen, että jokainen kulttuurinen eroavaisuus on uhka kansallisvaltion 1800-luvulta peräisin olevalla suvereniteetille. Siispä valtadiskurssin (ja kulttuurin) pitää puuttua potentiaaliseen uhkaan, joka voisi vaikeuttaa sen asemaa.
Jokainen kansalainen onkin osallinen foucault’laisessa vallan ja tiedon pelissä, jossa vallan kahvassa roikkuva ryhmittymä määrää ”normaalin” puheen säännöt ja suunnan.[8] Koska yleisesti havaittavissa on, että kovinta ääntä pitävät itsensä uhatuksi kokevat toimijat (ilmastonmuutos vs. öljyntuottajat, seksuaalivähemmistöjen oikeudet vs. kirkko), on populistinen retoriikka ottanut suuren, joskaan ei vielä ylivertaisen, roolin tässä pelissä 2010-luvulla. Tuon vallan muuttuminen hegemoniseksi tapahtuu koko ajan, rasististen käytänteiden kyseenalaistajien jäädessä jatkuvasti enemmän marginaaliin, niin Suomessa kuin koko Euroopassa.
Isä nyt minä sanon rumasti: rasisti on sikamainen tyyppi.[9]
Näin onkin helppoa päästä lopputulokseen, jossa kaikkein lattapäisin ajattelu on voittanut ja tervetulleeksi toivottamisesta on tullut tabu. Muuttoliikkeeseen kuuluvat ihmiset objektivoidaan ”hallinnoitaviksi muuttovirroiksi”, joita pitää kontrolloida. Muuttoliike itsessään on leimattu patologiaksi, joka pitäisi poistaa todellisen kansakunnan ”hyvän” nimissä. Fobokratinen yhteiskunta on rakentumassa.[10] Sen myötä kaikenlaisen empatian sotaa, nälkää ja kuolemaa pakenevia kohtaan voi unohtaa: vaikka toisten kärsimä hätä olisi itsestään selvää ja kiistämätöntä, se voidaan jättää huomiotta, siihen voidaan suhtautua välinpitämättömästi.
Itse asiassa, mitä rasismi onkaan? Ensinnäkin se on keino luoda leikkaus elämän kentälle, josta valta on alkanut huolehtia: leikkaus sen välillä, minkä täytyy elää ja minkä täytyy kuolla. – Michel Foucault [11]
Kappaleiden välissä olevat sitaatit ovat marokkolaisen runoilija Tahar Ben Jellounin 10-vuotiaan tyttären kommentteja rasismista.
- Ben Jelloun, Tahar 1998: Isä, mitä on rasismi?
- Di Cesare, Donatella 2019: Pysyvästi vieraana – muuttoliikkeen filosofiaa
- Derrida, Jacques 1988: Positioita
- Steinby, Liisa 2010:
- Hall, Stuart 1999: Identiteetti
- Derrida, Jacques 1988
- Ben Jelloun, Tahar 1998
- Foucault, Michel 2011: The Courage of the Truth (The Government of Self and Others II), Lectures at the College de France 1983–1984)
- Ben Jelloun, Tahar 1998
- Di Cesare, Donatella 2019
- Michel Foucault 2006: Vaalia elämää ja antaa kuolla, T&E, 4/06