Oskari Maunuksela / Vieraskynä

Maailmassa on tällä hetkellä 195 vapaata ja itsenäistä valtiota. Valtioiden kehitys on  eräs modernin ajan keskeisistä prosesseista, sillä aiemmin, esimerkiksi feodaaliajalla, valtioiden asema oli vasallijärjestelmästä ja heimo-ajattelusta johtuen heikko. Feodalismissa valta oli jakautunut monien hallinnon kerrosten välillä siten, että esimerkiksi kuninkaan valta vasalleihinsa nähden saattoi olla vain nimellistä. Nykyisenkaltaisen keskusvallan korostuminen saavutti modernin muotonsa kuitenkin viimeistään saavuttaessa 1600-luvun lopulle.

Modernien kansallisvaltioiden kehitystä Kolumbuksen jälkeisellä ajalla varjostivat kolonialismi ja imperialismi. USAn itsenäistyminen 1776 oli ensimmäinen naula eurooppalaisen kolonialismin arkkuun. Yhdysvaltojen irtaantuminen englantilaisesta emämaasta aloitti Amerikassa laajemman vapautumisen eurooppalaisten isäntien vallasta. Vuoteen 1840 mennessä suurin osa Latinalaisen Amerikan maista oli itsenäistynyt. 

Ranskan vallankumous vuonna 1789 toi mukanaan universaalien ihmisoikeuksien julistuksen ja modernin kansalaisuuden oikeuksineen. Vallankumous ja Napoleonin sotia seurannut pysähtyneisyyden aika loivat pohjaa Euroopan geopolitiikan 1800-luvun suurimmille mullistuksille. Näitä olivat Italian yhdistyminen 1815-1871 ja Saksan yhdistyminen 1864-1871.

Yhdistymiset olivat pieniä ruhtinaskuntia ja kaupunkivaltioita suurvalloiksi integroivia prosesseja. Syntynyt moninapainen suurvaltajärjestelmä liittolaisuuksineen osoittautui kuitenkin hauraaksi ja Eurooppa syöksyi maailmansotaan vuosiksi 1914-1918. Miljoonia kuolonuhreja vaatinut sota mullisti jälleen Euroopan poliittista maisemaa.

Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien valtakunnan hajoaminen vuotta 1918 seuranneiden rauhanneuvottelujen yhteydessä loivat Keski-Eurooppaan joukon uusia valtioita. Uudet valtiot jäivät kuitenkin heikoiksi ja niiden taloudet takapajuisiksi. Maailmansotien välinen aika oli myös kansainvälisessä taloudessa protektionismin eli taloudellisen riippumattomuuden aikaa.

Epävakaa aikakausi ajoi pienvaltiot lopulta joko Saksan tai Neuvostoliiton syliin, eikä maailmansodan päättyminen Euroopassa toukokuussa 1945 juuri helpottanut asiaa. Eurooppa jäi vuosikymmeniksi itä- ja länsiblokin jakamaksi mantereeksi. Viimeiset suuret disintegraatiot liittyivätkin tavalla tai toisella suurvaltapolitiikan himmenemiseen ja suurvaltojen vallan rapistumiseen. Näitä olivat Afrikan dekolonialisaatio pääasiassa 1953-1993 ja Neuvostoliiton ja itäblokin hajoaminen 1989-1991 sekä Jugoslavian hajoaminen 1990.

1900-luvun loppupuoliskoa Euroopassa kuvaava termi ei kuitenkaan ole disintegraatio vaan integraatio. Vuonna 1951 aloitti ranskalaisen Jean Monnetin ajamana toimintansa uusi eurooppalainen yhteistyöelin, Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö. Yhteisö kehittyi nopeasti ja se muodostui jo 1958 EECsi, Euroopan Yhteisöksi. Alun perin kuuden jäsenmaan EEC laajeni ensin 1973 Luoteis- ja Pohjois-Eurooppaan ja vuosina 1981-1986 kattamaan myös Etelä-Euroopan entisiä diktatuureja, kuten Espanjan ja Kreikan.

Vuoden 1993 Maastrichtin sopimuksen jälkeen kyseinen seitsemän toimielimen eurooppalainen hallintojärjestelmä on tunnettu nimellä Euroopan Unioni. Edes Itäeuroopan geopoliittinen fragmentaatio kylmää sotaa seuranneella ajalla ei pysäyttänyt Euroopan integraatiotendenssiä, vaan päinvastoin integraatio levisi myös entisiin itäblokin maihin viimeistään EUn suuren itälaajenemisen aikaan 2004. 

Pyrkimys tuottaa EU:lle perustuslaki kaatui 2000-luvun loppupuolella ja siirryttäessä 2010-luvulle Euroopan EMU- talousjärjestelmän valuvirheet nousivat esiin Eurokriisin yhteydessä. Pitkittynyt kriisi on hidastanut integraatioprosessia ja 2010-luvun merkittävimmät edistysaskeleet onkin saavutettu finanssivalvonnan alueella Basel-säädösten, pankkiunionin ja Euroopan vakausmekanismin (EVM) muodossa.

Kun katsomme Euroopan ja sen johtaman läntisen maailman historiaa viimeisen kahden ja puolen vuosisadan ajalta näyttää selvältä, että sekä integraatiolla että disintegraatiolla on ollut paikkansa. Hajoamisen ja yhdentymisen hetket ovat olleet historian käännekohtia. Selviä vaikuttimia näihin käänteisiin ovat olleet paitsi etniset ja kulttuuriset erot, myös tyytymättömyys hallintoon ja hallinnon legitimiteetin puute. 

Euroopan Unionissa kulminoituva kehitys on ainutlaatuinen paitsi kokoluokassaan myös kyvyssään integroida pitkät perinteet omaavia kansallisvaltioita ja niiden etnisiä ryhmittymiä yhteisen eurooppalaisen tähtilipun alle. Brexit ja EU-maiden väliset erimielisyydet koronakriisin hoidossa kuitenkin ilmentävät sitä, ettei integraatio merkitse historian loppua tai peruuttamatonta asiantilaa. Integraation ja disintegraation aallot osoittavat, että eurooppalaisessa historiassa vain muutos on pysyvää.

Oskari Maunuksela on Demarinuorten aktiivi Lounais-Suomesta ja valtio-opin opiskelija Turun yliopistossa.

Tekstiä muutettu 23.6.2020 klo 16:30, 16:39, 16:54 ja 17:05. Stilistisiä korjauksia.

Artikkelin pääkuva: Klaas Brumann / Flickr.