Miro Kapanen

Eurokriisistä ei ole vielä kulunut vuosikymmentäkään, kun Euroopan maat kohtaavat jälleen vakavan talouskriisin koronaviruksen myötä. Tällä kertaa kriisin merkittävin tekijä on koronavirus, eikä varsinaisesti talousjärjestelmän sisältä kumpuava syy. Olisi kuitenkin yksinkertaistettua väittää koronan olevan ainoa syy kriisiin. Euro ja siihen liittyvä Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) ovat merkittävässä osassa yli vuosikymmenen kestäneiden talousongelmien taustalla. Minkälaisia rakenteellisia ongelmia EMU:lla siis on ja onko Suomen järkevää kuulua euroalueeseen?

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan katsoa perustetun Maastrichtin sopimuksessa, eli yhdessä EU:n perussopimuksista, vuonna 1992. Sopimuksessa sovittiin yhteisen valuutan perustamisesta ja siihen läheisesti liittyvistä vakaus ja kasvusopimuksista. Yhteisvaluuttaan siirtymistä joudutti erityisesti 90-luvun alussa yleiset valuuttakeinottelut ja niiden aiheuttama epävakaus rahapolitiikassa. Euro tuli lopulta käyttöön ensin tilivaluuttana vuonna 1999 ja käteisvaluuttana vuonna 2002. 

Euroopan keskuspankki perustettiin vastaamaan rahapolitiikasta eli käytännössä siitä kuinka paljon rahaa on kierrossa yhteisvaluutan alueella. Kyseessä oli siis vallansiirto itsenäisiltä keskuspankeilta Euroopan keskuspankille. Euroopan keskuspankilla oli tehtävänkuvassaan muutama perustavanlaatuinen ongelma, sillä sen päällimmäiseksi tehtäväksi tuli kontrolloida inflaatiota eli hintojen nousemista ja pitää korkotaso matalana. Toinen merkittävä ongelma oli euromaiden suuri määrä, sillä maat ovat keskenään erilaisia, mutta rahapolitiikka on kaikille yhtenäistä. Jälkimmäisenä mainittu oli merkittävä taustatekijä eurokriisissä.

Inflaation ja korkojen matalana pitämiseen keskuspankilla ei ole muuta mahdollisuutta vaikuttaa kuin rahapoliittisilla keinoilla eli kontrolloimalla rahan määrää järjestelmässä. Toinen yleinen keino vaikuttaa talouteen eli finanssipolitiikka jäi keskuspankin keinovalikoiman ulottumattomiin. Finanssipoliittisia keinoja ovat mm. verotus, joka on myös yleisesti itsenäisen valtion tunnusmerkkinä pidetty ominaisuus.  

Eurokriisin paljastamat ongelmat eurossa

Vuosina 2012-2013 koetun eurokriisin merkittävänä syynä voitiin nähdä euro ja Euroopan keskuspankin rahapoliittisten ratkaisujen yhteensovittamisen vaikeus euroalueen valtioiden talouspolitikkaan. Moni muistaa Kreikan ja muiden julkisen velan kriisiin ajautuneiden maiden kohtalon: valtioille koottiin lyhyessä ajassa lainapaketit, joissa ehtoina olivat mm. leikkaukset julkisiin palveluihin ja julkisen omaisuuden yksityistäminen. 

Julkisessa keskustelussa ja kansan mielissä Kreikan velkaantuneisuus saattoi yhdistyä ajatuksiin holtittomasta taloudenpidosta. Jälkikäteen selvisi, että Kreikan hallinnossa toden totta taloudenpito oli retuperällä, mikä alleviivaisi julkisen keskustelun oikeellisuutta.  On vain eräs kysymys mihin jäi vastaus saamatta: olivatko kaikki eurokriisistä pahimmin kärsineet maat holtittomia taloudenpitäjiä vai voisiko ongelmien taustalla olla jokin toinenkin syy? 

Itsenäisen keskuspankin menetys on ajanut euromaat tilanteeseen, jossa ne ovat menettäneet mahdollisuuden itsenäiseen rahapolitiikkaan. Maat eivät siis esimerkiksi pysty alentamaan omaa valuuttakurssiaan eli devalvoimaan valuuttansa arvoa suhteessa toisiin valuuttoihin. 

Läheisin esimerkki devalvoinnin merkityksestä on Suomen selviäminen 90-luvun alun lamasta, jolloin Suomea auttoi suuresti markan arvon alentaminen. Kreikalla ja muilla kriisivaltioilla ei ollut mahdollisuutta itsenäisiin toimiin kuten oman valuutan arvon alennukseen, mikä edesauttoi Suomea selviämään 90-luvun lamasta. 

Minkälaisissa tilanteissa devalvaatiota sitten käytetään? 

Tyypillinen esimerkki on tilanne, jossa valtio on menettämässä arvokkaan valuuttansa ansiosta markkinoita kilpailijoille vientisektorilla, eli vaikkapa Ruotsin metsäteollisuus menettäisi markkinoita Suomelle kalliin kruunun ansiosta. Kyseisessä tapauksessa Ruotsilla olisi kuitenkin mahdollista vaikuttaa tilanteeseen itsenäisellä rahapolitiikallaan. Tilanteen ollessa toisinpäin Suomella ei olisi mahdollisuutta vastaavaan, vaan sen täytyy seurata Euroopan keskuspankin toimia, mitkä saattavat tosiasiassa olla jopa haitallisia Suomelle. 

Devalvaation ongelma on se, että valuutan arvoa tiputettaessa myös ulkomaan valuutassa otetut velat kasvavat ja tuontitavarat kallistuvat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen dollareissa otettu laina muuttuu kalliimmaksi, mikäli euroa devalvoitaisiin (kysymyksessä toki hyvin teoreettinen kuvitelma). Devalvointi aiheuttaisi ongelmia myös tuontikomponenteista riippuvaisille yrittäjille, joiden tuotannon kuluista suuren osan muodostaa ulkomailta tuodut komponentit.

Suomelle euro on uhka ja mahdollisuus

Suomi on vahvasti vientiin nojaava avoin talous, jonka kehitys on tiukasti sidottuna maailmankaupan kehitykseen. 1990-luvun lama ja vuoden 2008 finanssikriisi vaikuttivat voimakkaasti Suomen talouteen. Kriisien merkittävin seuraus oli julkisen velan kasvu, josta on tullut politiikan vakioaihe. Miten euro sitten liittyy Suomen julkisen velan kasvuun? 

Suomi on Kreikan tavoin pieni valtio, jonka on noudatettava EMU:n tiukkaa rahapolitiikkaa. Mikäli Suomessa olisi muusta euroalueesta irrallinen, oma talouskriisi, niin Suomen keinovalikoimat kriisistä selviytymiseen olisivat rajoittuneet.

Koronakriisin myötä ollaan taas siis tilanteessa, jossa EMU:n rahapolitiikan joustamattomuus ongelmatilanteissa voi tulla taas näkyväksi ja ajankohtaiseksi, kun valtioiden budjetit muuttuvat huomattavan alijäämäisiksi eli valtiot kuluttavat enemmän kuin saavat tuloja ja julkisen velan määrä saattaa kasvaa jopa suuremmaksi kuin eurokriisin aikaan. 

Valtiovarainministeriön ennusteen mukaan Suomen julkisen velan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen kohoaa noin 80% tasolle, mikä olisi huomattavasti korkeampi kuin eurokriisin aikaan.   

Koronan myötä kasvavan julkisen velan myötä joudutaan taloutta sopeuttamaan, mikä käytännössä tarkoittaa leikkauksia julkisiin palveluihin. Julkisen velan kasvu sinällään ei yllättäen olekaan välttämättä iso ongelma, sillä sama kohtalo on kaikilla euromailla. Kyseessä ei ole siis pelkästään Suomen ongelma. Suomi on tässä tilanteessa hyötynyt Euroopan keskuspankin järeistä toimista, jotka ovat vakauttaneet markkinoita. 

Euroon kuulumisen hyötyjä ja haittoja on vaikea suhteuttaa. Toisaalta omaan valuuttaan palaaminen antaisi Suomelle mahdollisuuden toteuttaa itsenäistä rahapolitiikkaa, mutta samalla altistaisi Suomen valuuttakeinottelijoille ja mahdollisesti ajaisi Suomea kauemmaksi Euroopan unionin ytimestä.

Onko Euroopan keskuspankki taikonut kaneja hatustaan?

On mielenkiintoista seurata, miten Euroopassa talouden vakauttaminen ja elvyttäminen koordinoidaan tällä kertaa. Talouden elvyttäminen koordinoidusti jättäisi vähemmän tilaa yksittäisen maan kriisiytymiselle, joka pahimmillaan saattaisi johtaa jopa koko euron romahdukseen.

Euroopan keskuspankki on koronakriisin aikana käyttänyt sekä eurokriisin aikana/jälkeen kehitettyjä järeitä toimia kriisin hillitsemiseksi, ja esimerkiksi julkiseen talouteen rajoitteita tuova vakaus-ja kasvusopimus on toistaiseksi pistetty jäihin. Kyseinen vakaus-ja kasvusopimus asettaa normaalitilanteessa tiukat raamit julkisen velan määrälle sekä alijäämälle, esimerkiksi Suomen tuleva julkisen velan määrä ylittää sopimuksen rajat selkeästi. 

Kriisin jälkeen olisi suotavaa keskustella ylipäätään vakaus- ja kasvusopimuksen mielekkyydestä maanosassa, joka kohtaa nopeutuvalla tahdilla tulevia talouskriisejä, ja jossa sopeuttamisesta uhkaa tulla uusi normaali heikkenevän huoltosuhteen myötä.

Jutun inspiraationa on ollut Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen kirja Eurokriisin Anatomia (2012). Kyseinen kirja on ehkäpä kattavin suomeksi julkaistu teos, joka käsittelee eurokriisiin johtaneita syitä.

Miro Kapanen on talouden kestävästä kehityksestä huolestunut maailmanpolitiikan opiskelija.

Artikkelin pääkuva: EQRoy/shutterstock.com.