Juuso Sairanen

Kovaa vauhtia lähestyvän maailmanpolitiikan superbowlin eli Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla on kovin moni tuskin onnistunut välttymään, kevään ja kesän mittaan paisuneelta, vaaleja, koronaa ja levottomuuksia täynnä olevalta informaatiotulvalta. Viimeisten vuosien ajan on tuleville vaaleille pedattu asetelma, jonka tulenarkuudesta saadaan etsiä vertailukohtia vuosikymmenten takaa. Mutta silti, miksi olisi tärkeää juuri nyt kestää tätä, ajoittain ahdistavaltakin tuntuvaa, uutisten ja analyysien määrää? 

Tähän voisi vastata lyhyesti ja ytimekkäästi, että kaikki liittyy kaikkeen. Varsinkin, kun tämän epäjärjestyksen keskiössä on Yhdysvallat, jota on historian saatossa tituleerattu vapauden vartijaksi, ykköstaloudeksi ja globaaliksi johtajaksi. Näitä historian saatossa saavutettuja meriittejä pyöritellessä, herää kuitenkin kysymys tulevaisuudesta. Viime vuosien, kuukausien ja päivien kehityssuunnan huomioon ottaen, voimmeko enää nähdä Yhdysvaltojen seisovan tukevasti kahdella jalalla kartuttamiensa vastuiden takana? 

Donald Trump on toki vetovoimaisen kryptinen henkilöhahmo, joka on yksi käänteentekevä luku Amerikan nykykehityksessä. Näen kuitenkin, että Trumpin autoritäärisen hallinnoinnin ohella tärkeä tarkastelun kohde on demokratian sekä kapitalismin terveydentilan romahtaminen.

Trumpin politiikka on ajamassa vaaraan niin Yhdysvaltojen demokratian kuin myös laajalti nykyisen kansainvälisen maailmanjärjestyksen.

Mistä Yhdysvaltojen sisäinen horjunta sitten kumpuaa? 

Lähtökohtaisesti suurimmat ongelmat pulppuavat syvään rakenteisiin juurtuneista poliittisen polarisaation ja kasvavan epätasa-arvoisuuden trendeistä. Näissä ei ole tietenkään kyse ainoastaan duopolisesta poliittisesta järjestelmästä, jossa demokraatit ja republikaanit toimivat kahden jättimäisen yrityksen tavoin tukahduttamalla poliittisen kilvoittelun, vaan myös kapitalismin viallisuudesta ja rakenteellisesta rasismista johtuvasta epätasa-arvosta.

Uutisia Trumpista ja Yhdysvalloista viimeisten vuosien aikana seuranneena, moni on saattanut pistää merkille myös mantrana toistuvan sosialismin. Mistä syystä istuvan presidentin ja hänen takanaan seisovan koneiston retoriikassa päävihollisena näyttäytyy kiihtyvään tahtiin kylmänsodan henkeen sopiva sosialismi?

Yksi selittävä tekijä löytyy tietysti politiikan kahtia jakautuneisuudesta, jossa toista puolta edustavat konservatiiviset republikaanit ja toista liberaalit demokraatit. Vastapuolen edustajien kuten Joe Bidenin, Elizabeth Warrenin, Bernie Sandersin ja Alexandria Ocasio-Cortezin edustaman vaihtoehtoisen poliittisen linjan takanahan ei todellisuudessa ole sosialistit, tai etenkään ”radikaalivasemmistolaiset marxistit”.

Riisuttuna provokatiivisista sosialismiyhteyksistä, kyse on todellisuudessa edustajien tahdosta eheyttää yhteiskuntamalli, jossa tarkoituksena olisi nivoa demokratia takaisin pääoman (tulojen, hyvinvoinnin ja varallisuuden) tasavertaisempaan jakautumiseen. Valtion nykyinen rooli olisi suuren kasinon, jossa rikkain väestönosa nauttii suhteettomia etuja, ylläpitämisen sijasta, taata kattava sosiaalinen turvaverkko ikään, sukupuoleen, ihonväriin tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. 

Miksi sitten Yhdysvaltojen epäkohtien korjaamiseen tähtäävä politiikka on nostettu noitavainon kohteeksi?

Onko niin, ettei esimerkiksi Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sosiaaliturvapuskureineen, kykenisi toimimaan Yhdysvaltojen maaperällä? Kuten Hillary Clinton totesi vuoden 2015 vaaliväittelyssä Bernie Sandersin puoltaessa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tärkeyttä demokratian vahvistamiseksi, että ”Me emme ole Tanska”. 

Selityksen Clintonin yksityisyrittäjyyttä ja vapaita markkinoita korostavaan lausahdukseen voidaan nähdä kumpuavan vuosikymmenten takaa. Käytännössä ratkaiseva käänne amerikkalaisen yhteiskuntafilosofi John Rawlsin kaavaileman oikeudenmukaisuusperiaatteeseen perustuvan sosiaalidemokratian (demokraattisen sosialismin) sivuuttamiselle toteutettiin jo 80-luvulla Ronald Reaganin johdolla, joka oli silloin presidenttinä. 80-luvun markkinaliberalismin hurmoksessa toteutettiin säännöstelyn purkaminen, joka tunnettaan paremmin laissez faire-ajatteluna. 

Nopeatempoinen veroleikkausten, tiukan talouskurin ja yksityistämisen aalto yhdessä Margaret Thatcherin kanssa laukaisi uusliberalismin aikakauden, jonka hengessä itseään säätelevät kilpailulliset markkinat nousivat monisyisten yhteiskunnallisten ongelmien johtavaksi ratkaisumenetelmäksi. Tosin maailmaa jakoi myös vahvasti ideologinen rautaesirippu ja on jokseenkin ymmärrettävää miksi Lännessä ja sen takapihoilla käytiin kiihkomielistä kamppailua vasemmistoa ja vahvaa valtion hallintaa vastaan. 

Tämän päivän logiikkaa tuntuu kuitenkin ohjaavan vahvan poliittisen ideologiablokkiutumisen sijasta niin kutsuttu, globaali plutokratia. Plutokratia ja sen kehityskulku on noussut esiin esimerkiksi, arvostetun serbialais-amerikkalaisen epätasa-arvoon erikoistuneen taloustieteilijän Branko Milanovicin tutkimuksissa etenkin Yhdysvaltojen kontekstissa. 

Plutokratialla Milanovic viittaa nykyiseen yhteiskunnalliseen vääristymään, jossa pääoman ja sen myötä poliittisen vallan keskittyminen rajautuu yhä vahvemmin rikkaimman yhteiskuntaluokan käsiin, kasvattaen tuloeroja ja haurastuttamalla demokraattista päätöksentekoa.

On kuitenkin huomattavan haastavaa löytää kattavia perusteluja tai rationaalista syytä sille, miksi karhunosa poliittiseen ja taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon viittaavasta poliittisesta suunnittelusta, jota Biden ja demokraatit tekevät, on republikaanien retoriikassa saanut niin polttavan stigman.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden näkymät?

Ensimmäisen kaoottisen vaaliväittelyn jälkeen, kaikki täydellisen myrskyn ennusmerkit huomioon ottaen, nähtäväksi jää kuinka marraskuun jälkeinen mahdollinen vallanvaihto tulee tapahtumaan.

Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola totesi Yhdysvaltojen vaaleja ruotivassa podcast-sarjassa, että syventyneen polarisaation myötä, tervehenkinen poliittinen ryhmittyminen on kääntynyt vahvasti sisäänpäin. Näin jo geopoliittisten uhkien rinnalle nousseet vastapuolen edustajat nähdään enemmin vihollisina, kuin kilpakumppaneina. Tämä näkökulma, ja Trumpin omat linjaukset vallanvaihdosta, asettaa huolestuttavan kysymysmerkin vallan rauhanomaiselle siirtymälle. Ovatko nämä tekijät katalyyttejä, jotka voisivat lyödä viimeisen naulan Yhdysvaltojen demokratialle?

Päättäkö Yhdysvallat sysätä itsensä yhä syvemmälle kohti ns. ”Orbánilaista” autokratiaa ja viedä nykyisen liberaalidemokraattisen maailmanjärjestyksen uusille urille, vai kääriä hihansa ja ryhtyä korjaamaan nelivuotisen myrskyn aiheuttamia tuhoja.

Kuten Rooman keisari, Julius Caesar totesi lähtiessään ylittämään Rubikon-jokea:

-Alea iacta est – Arpa on heitetty.

Juuso Sairanen on maailmaa ja sen tulevaisuutta optimistisesti tutkaileva globaalin poliittisen talouden maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Canva. Kuvaa muokattu. / Artikkelin pääkuvan lähde lisätty klo 19.33, tarkennettu 19.35.